Edessämme oli kaunis pakkaspäivä Riisitunturin kansallispuistossa. Saavuimme ennen auringonnousua parkkipaikalle ja pakkasimme kaiken tarvitsemamme mukaan. Koska pakkasta ei ollut paljoa, tuulta ei ollut yhtään ja aurinkoa oli luvattu niin päätin ottaa kopterin mukaan.
Lähdimme kulkemaan kohti huippua ahkiota perässä vetäen. Ahkiomme ei ollut ihan polun levyinen, joten sen kiskominen tavaroineen oli verrattain raskasta. Loimme taktiikan että toinen työntää sauvalla toisen vetäessä niin taakka keveni huomattavasti.
Olimme ylittäneet nousun puolenvälin, kun aurinko alkoi vähän pilkottamaan pilvien raosta. Päätin tehdä ensimmäisen lennon tästä. Tässä vaiheessa ei käynyt mielessäkään että seuraava lento voisi oikeasti olla kopterin viimeinen, vaikka se vaara aina on olemassa.
Nousin kopterilla tykkykuusien seasta salkun päältä puuterilumen pöllytessä ilmavirrasta. Tein normaalit ohjaustestini ja kaikki toimi oikein sekä GPS piti kopteria paikallaan. Lähdin lentämään kohti huippua, kun upea maisema kantautui silmiini monitorin välityksellä. Ilmakuvista maisemaa pystyi kuvailemaan hattivattien maana, kun valkoisia tikkuja oli siellä täällä silmän kantamattomiin.
Kun olin ottanut muutamia kuvia niin päätin nousta korkeammalle niinkuin aina teen lennon alussa. Kuvaan ensin korkealta ja sen jälkeen laskeudun hiljalleen alaspäin että kopteri on lähempänä kotia akun varauksen laskiessa. Korkeammalta Riisitunturi ei mahtunut kuvaan, joten lähdin peruuttamaan kopterilla kohti Rukaa eli poispäin itsestäni. Kopteri käyttäytyi kokoajan vakaasti eikä monitorin kautta ollut havaittavissa mitään ongelmia.
Kun olin ottanut kuvat tunturista (alla oleva kuva) niin lähdin lentämään takaisin päin, mutta kopteri loittoni kokoajan edelleen. Päästin ohjaimesta irti ja katsoin monitorista uudestaan että onhan kamera kohti minua ja ohjasin kopteria täydellä kaasulla kohti itseäni. Silloin huomasin että kopterin asento kyllä muuttui ja se kyllä yritti tulla isäntänsä luokse, mutta korkeammalla tuuli niin paljon ettei sen tehot riittäneet taistella tuulta vastaan, korkeintaan pitää sitä paikallaan tai hidastaa loittonemista.
Tässä vaiheessa kävi jo mielessä että olikohan tämä kopteri tässä. Pulssi alkoi nousta…
Pidin kuitenkin kaasun pohjassa kohti itseäni, kopteri oli enää pieni piste taivaalla. Paljain silmin oli mahdotonta sanoa enää miten päin se siellä oli. Onneksi kuvayhteys oli kunnossa ja sitä kautta pystyi näkemään mitä vipua pitää kääntää ja mitä siellä ylhäällä tapahtuu. Tähän ongelmaan ei mitkään turvatoiminnot auta, koska ei se automatiikallakaan palaa tuolta kotiin.
Lähdin pudottamaan kopterin korkeutta nopeasti, jolloin se alkoi tuulessa heittelehtimään vielä enemmän, kun samaan aikaan se taisteli täysillä tuulta vasten.
Aivan yhtäkkiä kopteri lähti tulemaan täysiä kotiin, vastatuuli katosi yhtä yllättäen kuin se oli tullut.
En tiedä tuliko kopteri tällöin tunturin laen taakse vai voiko ilmassa tuuli vaihdella muuten kerroksittain noin paljon.
Kopterin saavutettua kotipisteensä tarkastin akun varauksen mikä oli vielä hyvä ja tein lyhyen lennon matalalla ympärilläni. Tällöin syntyi mm. kuva mikä julkaistiin Suomen Luonto 1/2015 lehdessä uudessa ilmakuva-artikkelisarjassa.
Myöhemmin aurinko alkoi paistamaan todella upeasti, mutta tunturin laella tuuli puuskittain voimakkaasti. Kerran kävi mielessä jopa pienellä riskillä lähteä kokeilemaan ilmakuvia, mutta järki astui peliin ja pidin kopterin maassa. Maantasosta otetuista kuvista artikkelissa Lumoavan kaunis Riisitunturi saa kuvaa miltä siellä näytti.
