Valkea talvi – Luontokuva lehden kolumni 2/2022

Ensijulkaisu Luontokuva lehden numerossa 2/2022

Valkean turkoositalvi

Viime vuoden ensimmäisessä kolumnissa kirosin pimeää talvea. Päättynyt talvi alkoi kylmänä ja pian saapui valkeus. Uskomatonta kyllä, saimme nauttia etelässä läpi talvikuukausien jäisestä ja valkoisesta talvesta mikä kyllä taittui hieman smaragdinvihreään sekä turkoosiin. Näiltä väreiltä ei voinut kukaan sosiaalisen median käyttäjä välttyä, kun kuvatulva jalokivestä eli kuningaskalastajasta jatkui läpi talven kovimpia pakkasjaksoja myöten. Tämä sama puropahanen mainittiin viime numerossa Kari Auvisen kirjoituksessa.

Tammikuussa valtakunnallinen uutismedia uutisoi kunkusta näyttävällä kuvalla eettisin lausein ” Eksoottista näkyä ei saa missään tapauksessa häiritä”, ” Kuningaskalastaja on Suomen harvinaisimpia pesimälintuja. Sen vuoksi Helsingin Sanomat ei paljasta tarkkaa paikkaa, jossa lintu havaittiin.”.

Seuraava päivä sattui olemaan kaunis ja aurinkoinen, ja illan kuningaskalastaja kuvissa olikin saatteena tietona, että uutinen oli houkutellut paikalle paljon ihmisiä. Näistä kaikista opin yhden asian talven aikana. On eettistä ja hyväksyttävää kuvata pitkällä putkella tilanteessa kuin tilanteessa, kunhan muistaa kuvatekstissä korostaa kuinka kuva on pitkällä putkella otettu. Jokainen meistä kuitenkin tietää, että pitkällä putkella voi kuvata lähelle tai hyvinkin kaukana olevaa kohdetta. Oma ”valkoinen jätti” tarkentaa 2.7 metriin.

Valoa linssin edessä

Jos edellisestä pitää löytää myös jokin positiivinen havainto on se, että muilla puroilla ja koskilla on ollut ehkä tavallista hiljaisempaa. Päätinkin kokeilla vuoden vaihteen tienoilla taktiikkaa viettää useampi päivä vain ja ainoastaan yhdellä koskella katsoen tärppääkö mitään. Ensimmäisenä päivänä muistikortille tallentui minkki, hyvä aloitus. Seuraavat päivät olivatkin raitista ilmaa ja muutama vilahdus minkistä. Koskikarat näyttäytyivät arkisin, viikonloppuisin ne loistivat poissaolollaan. Sain niistä yhtenä päivänä kuvattua kivan videon.

Taisi olla neljännen päivän iltapäivä, kun olin hämärän tullessa lähdössä jo pois ja katsoin vielä autosta ajaessani puron yli siltaa. Mitä *#//&(%, kaksi saukkoa ruokailee jään reunalla. Auto nopeasti uudestaan parkkiin ja kauhealle kiireellä sillalle kuvaamaan. Ehdin ja onnistuin kuvaamaan elämäni toiset saukkokuvat. Saukko on ollut itselleni vaikea laji, vaikka olen paljon viettänyt aikaa koskikarapaikoilla eli sulien varrella talvisin. Ei ole vain saukkoa osunut kohdalle, nyt osui kaksi. Seuraavina päivinä kävin hämärän hetkillä vielä päivystämässä alueella, saukkoja ei enää näkynyt. Tuoreet jäljet hangesta löytyi useampana päivänä, mutta aikataulumme eivät täsmänneet, taisin olla nukkumassa tai töissä.

Talvi oli muutenkin poikkeuksellinen, meri jäätyi aikaisin sekä saimme rannikolla nauttia muutamista merisavuista itsenäisyyspäivän molemmin puolin. Taisi savut yllättää, koska rannalla oli yllättävän hiljaista kolmijalkaisten suhteen. Jälkimmäinen aamu osui vielä arkiaamuun, mikä luonnollisesti oli myös työaamu itsellenikin. Aurinko nousi 9.07 ja merellä oli aivan taatusti perinteinen pilviverho taivaanrannassa. Se tiesi noin 20 minuutin viivästystä auringon esille tulemiseen. Jotenkin itselläni oli tunne, että tänään pitää olla rannassa. Aloitin työt kuudelta raivaamalla kalenteriin tilan, että pääsen rantaan hyödyntämään parhaat valot ja laskin, että kerkeän kotiin kello 11 mennessä vetämään palaveria. Olin kotona 4 minuuttia vaille 11 ja kameroiden muistikorteille oli tallentunut ehkä kuvausvuoden 2021 parhaimmat kuvat valoineen.

TILAA ILMOITUS UUSISTA JULKAISUISTA!