Ensijulkaisu Luontokuva lehden numerossa 2/2021
Tilannetaju
Olen tapani mukaan siirtänyt 0,7-1 kuution verran kuvausvarusteita Kuusamon kylmään ja valkeaan talveen.
Etelän hiihtolomat ovat vasta tuloillaan, joten luonnossa ja ulkoilualueilla pitäisi olla vielä suhteellisen rauhallista. Viikko maastossa ilman häiriötekijöitä, loistavaa.
Koronan tuomat muutokset ovat nostaneet peruskävijämäärät luonnossa huippuunsa, joten normaalisti vain etelän hiihtolomien tuoma piikki tuntuu olevan koko ajan päällä.
Pyöriessäni viikon aikana suosituilla ja vähemmän tunnetuilla kuvaus- ja ulkoilupaikoilla kohtaan koko kansakunnan kirjon, tai ainakin siltä tuntuu.
Pyrin itse luonnossa liikkuessani aina huomioimaan muut. Liikun yleensä raskaan ja tilaa vievän kuvauskaluston kanssa ja koen aina velvollisuudekseni väistää retkeilijöitä ja muita ihmisiä. Tämä pätee niin pitkospuilla, kapeilla hankalasti kuljettavilla pikku poluilla kuin kulkurajoitetuilla riippusilloillakin.
Kaikki eivät koe samaa velvollisuudentuntoa, jolloin tahtomattakin tulee mieleen ajatus ”Miksi väistän ja huomioin, jos kukaan muu ei ole kiinnostunut toimimaan samoin?” Tuttu ilmiö iltapäivän markettireissulta.
Ymmärrän
Ymmärrän, ettei retkeilyreittejä ole suunniteltu vain Tuomas Heinosen kuvausprojekteja varten, mutta kasvavasta piittaamattomuuden kulttuurista kärsivät kaikki poluilla liikkujat. Omat selfiet sekä ryhmäkuvat riippusillalla ovat se tärkein juttu välittämättä turvamääräyksistä tai muista retkeilijöistä. Ruuhka-aikana suosituimmille reiteille kasaantuu tällä tavoin jopa jonoja odottamaan joko juuri sitä omaa selfie vuoroaan tai vain päästäkseen hankalasta paikasta ohi. Tämä taitaa olla se paljon puhuttu uusi normaali.
Toisten kuvaajien paikalle sattuessa toivoisin, että väistäessäni heitä olisi kohtuullista kysyä ensimmäisenä paikalla olleelta, että onko sinulla vielä kuvaus kesken vai voinko jäädä tähän pidemmäksi aikaa kuvaamaan. Näissä tilanteissa on mahdollista toimia yhdessä niin, että kaikki pystyvät kuvaamaan hyvässä yhteistyössä mutta perinteisen suomalaisen hiljaisuuden vallitessa kiltein väistää.
Välillä maastossa työskennellessä joutuu tilanteeseen, jossa paikalle saapuvan kuvaajan paine päästä kuvaamaan toisella kuvaajalla käynnissä olevaa tilannetta aiheuttaa kohteen häiriintymisen tai muutoksen sen käytöksessä. Pahimmassa tapauksessa kohde poistuu paikalta kokonaan. Työrauha ja muiden työskentelyn kunnioittaminen on ainakin eteläisen suomen ruuhkapaikoilta katoamassa oleva käytäntö. Tämä on yksi syy, jonka vuoksi minut yhä harvemmin löytää niin sanotuista hot spoteista. Lainatakseni eettisiä periaatteita, kohtaa 5. ”Luonnonvalokuvaaja kunnioittaa toisen valokuvaajan työrauhaa, ilmaisuvapautta ja tekijänoikeuksia.”. Toisaalta eettiset periaatteet koskevat vain yhdistyksen jäseniä, tämäkin on kuultu maastossa perusteluna omalle toiminnalle.
Onneksi näihin maisemiin eksyy suurimmaksi osaksi hyväkäytöksisiä ja muut ihmiset huomioon ottavia ulkoilijoita. Mieleenpainuvimpana kohtaamisena jäi muistiin erään perheenisän saapuminen tilanteeseen, jossa keskeytin kuvaukseni, jotta he pääsisivät rauhassa ja turvallisesti ohittamaan minut. Perheenisän tehdessä nopean ja skarpin tulkinnan tilanteesta hän huusi perässä tulevalle perheelleen ”Nyt nopeasti sieltä eteenpäin, täällä on vuoden luontokuva uhattuna!”
