Ensijulkaisu Luontokuva lehden numerossa 1/2021
Pimeyden etelä
Ensimmäistä kolumniani kirjoittaessa eletään joulukuun alkupuolta. Mainittakoon heti alkuun, että olen tänään nähnyt auringon ja kuvalla sitten huomio. Kuva ei liity tähän kolumniin, mutta toivoisin, että se liittyisi ja voisin elää vastaavia talvia etelässä.
Itselleni loppuvuosi on kuin astuisi pimeyden valtakuntaan mitä ei valovoimainen tele ja korkeat ISO-arvot pelasta, enkä varmasti ole ainoa ajatuksieni kanssa. Lokakuussa on vielä toivoa, kun etelän puissa riittää väriä pitkälle kuun loppuun, mutta marraskuu tulee aina yhtä odottamatta.
Pimeys, se väritön musta aika klo 15 ja aamu 9 välillä. Välillä sataa enemmän ja välillä vähemmän – yleensä viikonloppuisin enemmän. Päivisin, kun katsoo taivaalle, miettii voiko pilviverho olla enemmän kuin ennusteen mukainen 8/8.
Marraskuun jälkeen joulukuu jatkaa samaa tarinaa ja alkuvuotta voi vain arvailla, toistuuko viime talvi etelässä mustana ja märkänä. Mistä löytää samaa voimaa ja energiaa kuin kesällä? Kaipaan kuviini valoa ja värejä, kaipaan niitä myös ympärilleni luontoon.
Väritön luonto. Valoisa aika on niin lyhyt ja aurinkoisia päiviä ei ole. Yhtäkkiä viikonloput ovat työssäkäyvälle ”virka-aikaduunarille” ainoa mahdollisuus liikkua luonnossa kameran kanssa ilman otsalamppua. Lumi toisi valkeutta, mutta siitä ei ole pitkiä havaintoja hetkeen. Yksittäisiä valkeita päiviä on ollut, mutta lumet yleensä sulavat pois ennen viikonloppua. Tämä varmaan kuulostaa tosi synkältä, mutta kuvaa ajatuksiani pimeästä ajasta.
Kuitenkin luontokuvaus on yksi osa minua, en voi laittaa kameroita vain kaappiin ja ottaa niitä sieltä keväällä esiin. Energiaa on löydettävä jostain. Yksi energianlähde on lintujen ruokinta, ruokinnan pystytys ja huolto sekä ”keppien virittely. Jos säät ovat kohdillaan on mahdollisuus vielä kuvata.
Pimeässä marraskuussa aloitinkin tätä myöten kuvaamaan lähimetsän asukkaita. Metsähiiret ja -myyrät vipeltävät, tiaiset hakevat ruokaa piiloihinsa. Kaikki saavat palkkion minä kuvia ja seuraa, eläimet ja linnut ruokaa.
Olen löytänyt paikan, missä mieli lepää, Vaikka miljöö ei hiljaisin paikka olekaan ympäristön puolesta eikä valoa mistään ilmaantunut.
Johonkin pään prosessitehot pitää purkaa arki-iltoinakin, yksi niistä on Elämää kaupungissa -projekti, mitä olen synkkinä iltoina ideoinut ja rakentanut tiimin kanssa.
Valoa ja voimaa tuo lisää muisto aiemmasta
Huhtikuusta syyskuuhun on menty lujaa ja luonnosta on saanut nauttia monien tarinoiden kera. Huhtikuun ensimmäiset pienit kieroon katsovat ketun pennut, käärmeet, sammakot, teerien soitimet, kelluvan kojun kanssa silkkiuikuilla – tätä listaa voisi vain jatkaa ja jatkaa.
Kevät on itselleni rankinta aikaa toiste päin, kaikki tapahtuu samaan aikaan ja haluaisi kotiuttaa kaikki kiinnostavat kuvaustilanteet erinomaisin arvosanoin (ainakin omasta mielestäni). Samalla pitäisi pystyä pysähtymään ja lataamaan akkuja kaiken kiireen keskellä.
Rauha onkin yksi mitä nykypäivänä haen luonnosta ja luontokuvauksesta yhä enemmän. Tosin helppoa se ei aina ole pääkaupunkiseudulla, koska ihmisiä ja luontokuvaajia on niin paljon. Onneksi on vielä puskia, teollisuusalueita, metsiä, ruovikoita ym. missä saa halutessaan olla yksin tai hyvien kuvauskaverien kesken (sekä ne hyttyset).
Koronan tuomat muutokset näkyivät itsellänikin keväässä ja alkukesässä, oli enemmän aikaa luonnolle hääkuvauksien peruunnuttua. Onko tämä itselleni uusi normaali – todennäköisesti on.
Kymmenen vuotta hääkuvauksia tehneenä nautin siitä nyt, ettei tarvitse viikonloppuisin lähteä kuvaamaan häitä vaan voi mennä vain metsään tai jäädä kotiin nukkumaan. Toki nautin edelleen häiden kuvaamisestakin, mutta niiden määrä tulee vähentymään ja keskittymään enemmän loppukesään.
Vaihdan jatkossa nämä juhlaillat mäyräperheen vieraana olemiseen nauttien miljoonan hyttysen ininästä.
Tämä valoisa ja vauhdikas kuvausarki on se mitä haluan tänä vuonna kolumnissani tuoda teille luettavaksi.
