Olhava – tunnetuin ja hienoin kiipeilykallio Suomessa
Ensimmäisenä ulkokiipeilykesänä heräsi kiinnostus päästä jonain päivänä kiipeämään Olhavan kuuluisaa ja korkeaa laattaa, mikä on noin 40 metriä korkea ja varmasti Suomen näyttävin kiipeilykallio. Kallio nousee suoraan Olhavajärvestä ja sen edustalla on pieni luoto, mitä kiipeilijät käyttävät ”tukikohtana”.
Ajatus kiipeilystä tuntui kuitenkin kaukaiselta, koska tarinat puhuivat Olhavan reittien olevan vaikeita ja korkeuden puolesta myös fyysisesti raskaita.
Talvella kuitenkin päätimme varata Olhavan kupeesta mökin ja tehdä alkukesästä tutustumisreissun kalliolle. Alkuun mietimme ohjattua viikonloppua, mutta tutkimalla moni asia selviää, kun riittävät taidot ovat hallussa ja terve järki mukana.
Lähdimme kesäkuun alussa pitkän viikonlopun viettoon kahden kiipeilyparin voimin.
Päätimme aloittaa tulopäivänä hieman matalimmista reiteistä (25 metriä) sivummasta Stradarottan kalliolla.
Reitit alkavat siellä suoraan vedestä Olhavanlammesta, joten taktiikka oli ylhäältä lasku ja sitten vedenpinnasta kiipeilyn aloitus. Reitin arviointi on siis vaikeaa ennalta mitä sieltä on tulossa ja näihin lähdettiin siis sokkona – ylös oli päästävä.
Stradarotta
Ensimmäinen reitti Cowboy 5+ oli enemmän ja vähemmän itselleni täysi fiasko. Reittiä ei ollut kiivetty aikoihin ja se oli aivan kuivan jäkälän peitossa. Yläköyden osuessa kallioon putsasi se kaiken kuivan jäkälän kalliosta kiipeilijän päälle ja osan silmiin.
Reitin lukeminen oli myös hankalaa, koska potentiaaliset otteet olivat kuivassa jäkälässä, mistä kiinnipitäminen oli mahdotonta ilman putsaamista.
Yläankkurin paikalla oli myös paljon pienehköjä kiviä, mistä yksi putosi köyden liikauttamana alas osuen suoraan kiipeilijää keskelle päähän kypärään. Kivi oli kuitenkin sen kokoinen, että ilman kypärää olisi varmasti sattunut tai jopa aiheuttanut haavan päähän.
Lopulta reitti saatiin kiivettyä, joskin ei puhtaasti, mutta ilman isompaa haaveria. Tälle reitille tuskin palaan koskaan.
Siirryimme seuraavaksi Tulenarkaa 6a släbille, mikä oli hieno reitti. Alku oli kivaa otekiipeilyä, mutta muuttui kulman ylityksen jälkeen herkäksi släbiksi. Todella kiva reitti, mistä mieli jo tulikin paremmaksi ensimmäisen kokemuksen jälkeen.
Sää tarjosi parastaan, kaunis lämmin kesäilta peilityynen järven rannalla. Aurinko alkoi hieman laskemaan ja paistoi lämpöisen oranssina kalliolle. Hiljaisuuden rikkoi kaakkurien reviirihuudot, mikä oli erittäin vaikuttava kokemus. Yksi kaakkuri ui lähistöllä ja onnistuin siitä muutaman kuvan ottamaan 24-105 mm objektiivilla, mikä oli ainoana mukana.
Illan viimeisinä nousuina otettiin Satumaa 5+ ja Paskantärkeä 5, mitkä olivat osaltaan hienoja reittejä. Pääteema niissäkin oli släbissä, mutta pitivät sisällään myös hieman halkeamaa sekä otekiipeilyä alkuun.
Näissä kolmessa reitissä oli muuten pultit kalliossa, joten niihin oli helppo tehdä varmistuspiste ylös.
Lopulta kello alkoi olemaan puoli yksitoista ja aurinko alkoi painumaan metsän taakse. Mökiltä tuli viestiä ei kiipeilevältä jäseneltämme, että sauna olisi päällä… joten pikamarssia kohti iltapalaa ja saunaa!
Olhavan laatta
Seuraavana aamuna suuntasimme laatalle eli pääseinälle, mikä on noin 40 metriä korkea. Reitin päätavoite oli kiivetä Salama reitti (5+), mikä on 45 metriä pitkä halkeama reitti kahden lyhyen sivuttaissiirtymän kanssa. Reitti ei ole ihan tuore, koska löytämäni tiedon perusteella ensinousu on tehty Petri Lintisen and Jan von Platon toimesta vuonna 1978.
Reitti oli vapaa aamusta ja pääsimme kiipeämään sitä yläköydellä tehden muutamat ohjurit köydelle matkalle, että pudotessaan kiipeilijä pysyisi halkeamalinjassa ja pääsisi jatkamaan helposti kiipeämistään.
Pääsin kiipeämään Salamaa toisena meistä. Pakko sanoa tai tässä yhteydessä kirjoittaa, että hieman kyllä jännitti laskeutuminen ja sitten edessä oleva urakka. En tiedä miksi, olenhan laskeutunut ja tullut lasketuksi ties kuinka monta kertaa. Miksi tämä nyt jännitti? Ehkä se oli korkeus, ehkä vesi alla, vaikka laiturille laskeutumiseni osuu. Vai se etten pääse ylös ja joudun veneretkelle?
Ensinousuni meni hyvin poislukien, että putosin kerran omaa tyhmyyttäni luettua reittiä väärin. Kunnon päälle tämä kyllä otti ja olin aivan poikki päästessäni ylös. Reitti oli upeaa halkeamaa, mistä tykkäsin todella paljon!
Kuvaustaukoa
Seuraavaksi toinen pari otti ankkurimme ja köyden käyttöön, joten minulla oli aikaa kuvata muita kiipeilijöitä mm. Kantilla sekä Ruotsalaisten reitillä unohtamatta tietenkin kaveriamme Salamalla.
Tauko tekee hyvää
Lounaan jälkeen päädyimme Riippuvat puutarhat variaatiolle 6a, missä kiipeilyparini yritys päättyi yksinkertaisesti voimien loppumiseen.
Reitistä jäi itselle fiilis heti alkuun, ettei se tunnu siltä mitä haluan kiivetä. Jokin päässä sanoi, ettei se oli hyvä idea. Päädyin ottamaan Salamaan päivän toisen nousun, koska reitti oli upea ja halusin siihen ehjän nousun.
Toinen kiipeilypari oli aloittamassa yläköydellä Lenita-T:n kiipeilyä, minkä yläankkuri on Salaman toisen poikkarin yläpuolella. Hyvässä hengessä aseteltiin omat ohjurit ja ankkurit kumpikin seinälle – sopu sijaa antaa.
Toinen nousu sujuikin hyvin ja oli huomattavasti helpompaa kiipeämistä, kun tiesi mitä edessä on. Camut lähti halkeamasta nätisti mukaan – olinhan ne itse sinne asentanut (hieman sarkasmia, koska tästä ei kauheasti ole kokemusta). Ankkurissa olevan jatkon köyden pois klippaaminen meni hyvin, mutta jatkoa en saanutkaan pois, kun naapurin ankkuri puristikin sen kallion ja ankkurin väliin. Tässä oli pakko heittää itseni kiinni ankkuriin kammetakseni jatkon välistä pois. Siitä matka jatkui sitten kohti puuta ja huippua. Hiki tuli taas ja oli aika kaikkensa antanut olo.
Tämän lasken itselleni ehjäksi suoritukseksi, koska mutka matkassa oli tekninen ja kuitenkin kiipeän itselleni, joten päätän omat sääntöni mikä on ok ja mikä ei.
Ylhäällä pienet eväät ja siitä kohti etsimään sunnuntain aamun reittejä.
Leirintäalue
Päädyimme alas leirintäalueelle katsomaan reittejä ja saimme iloksemme todeta, että alueelle oli saapunut polttariseurue muutaman alkoholiannoksen kera nauttineena. Pieni harmitus heillä jo oli, koska Alkon kassi oli hukassa. Emme antaneet tämän häiritä vaan lainasimme lauttaa käydäksemme saarella kuvaten laattaa ja reunan reittejä siinä matkalla.
Samaan aikaan saimme kuulla, että polttarisankari matkaa ylös ja laskeutuu köysillä alas… …varmistaja oli kuulemma vähemmän humalassa. Taas järki kädessä… ja kyllä, he olivat miehiä, jos joku ei heti arvannut.
Poistuimme paikalta ja siirryimme seuraamaan suoritusta katselulavalle / -laiturille kuvaten järvimaisemaa. Polttarisankari pääsi ehjänä alas, mutta humoristista tästä teki sen, että kun sankari oli lähdössä alas, kuului metsän takaa jo lähestyvän helikopterin ääni.
Hyttysten seurasta nauttiessamme suorittivat kaakkurit muutaman ohilennon, joita yritin epätoivoisesti saada vangittua 24-105 mm töpözoomilla.
Sunnuntai aamun viimeiset
Päätimme sunnuntain ohjelmaksi ottaa aamuksi ison halkeaman eli Hyllyn 4, mikä lähtee melkein lauttarannasta. Reitti onkin Laatan kuvassa helpommin hahmotettavissa, kuin leirintäalueen kuvassa, mistä reittiä katsoimme. Kiipesimme sen siis yläköydellä ja täydellisessä maailmassa se meni ihan päin sitä itseään loppuosan osalta.
Matka hyllylle meni putkeen, mutta siitä ylöspäin valitsemallemme ankkurille hieman omaa linjaa, mikä oli ehkä jotain 5-5+ vaikeustasoa. Luovaa kiipeämistä, menee sieltä mistä kiva ja turvallista huomioiden käytettävissä oleva taktiikka. Ei siis kannata ottaa betaa videosta, jos haluaa kiivetä reitin oikein.
Päivän toisen nousun otin lähes viereiseen Kaari 6a reittiin, mikä oli helpompi lukea. Ennakkotiedustelun perusteella oli syytä odottaa, että noususta tulee raskas eikä se mennyt yhtään väärin.
Aivan uskomattoman hieno reitti ja tykkäsin erittäin paljon. Kruxi oli hieman haastava ja siihen jouduinkin ottamaan useamman yrityksen, kunnes lopulta oivalsin, miten se kiivetään. Olisi se pitänyt tajuta aiemmin, mutta tuli vain yritettyä ehkä samaa liian monta kertaa.
Yläköydellä kiivettäessä ylhäällä on lopussa todella ikävä halkeama ja jos köysi pääsee menemään sinne, voi se jumittua pahoin. Varmistajan on siis syytä olla hereillä ja pyrkiä ohjaamaan tai siirtämään köysi mahdollisuuksien mukaan sivumpaan ennen viimeistä puristusta.
Mitä opimme?
Paljon! Todella paljon!
Isoimpana, että aikaa kannattaa varata paljon eikä mikään ole niin yksinkertaista kuin lähikalliolla. Reittien hahmottaminen on vaikeampaa sekä yläankkurien teko vaatii usein staattisen köyden ja tukevia puita.
Ylhäältä varmistaminen, laskeminen ja laskeutuminen tulee tutuksi. Myös kommunikointi on tärkeää, kun välimatkat ovat pitkiä. Esimerkiksi kova tuuli saattaa luoda tähän haasteita, niin meilläkin kävi.
Kaikista tärkein huomio oli kuitenkin, että tänne palaamme entistä innokkaampina.
Kaakkurit
Lähtö
Kun pääsimme parkkipaikalle… alkoi satamaan.
Muutama video reiteistä:
Kuvat minusta:
© Juuli tai Juha
