Ensijulkaisu Luontokuva lehden numerossa 3/2022
Somelakko
Kun maaliskuu pyörähti käyntiin some tulvi toinen toistaan samoja kuvia, silloin tein päätöksen pitää kuukauden sometauon. Poistin äpit puhelimesta ja annoin itselleni luvan iltaisin koneella hieman vilkaista, jos siltä tuntui. Oikeasti se oli yllättävän helppoa. Illat käytin uutisten lukemiseen Venäjän oikeudettomasta hyökkäyssodasta, joskin ei sekään mieltä lämmittänyt. Tuntui nopeasti, etten kaipaa sitä, minun ei tarvitse tietää mitä muualla kuvataan ja mitä massat tekevät.
Myöhemmin palattuani algoritmien luvattuun maahan aloin taistelemaan niitä vastaan yksi kerrallaan. Poistin kaikki ryhmät seurannasta, jotka syöttivät kuvaa silmilleni, laitoin jäähylle kuvaajia, jotka toistavat samaa kuvamassaa. Lopulta aloin oikeasti näkemään minua kiinnostavia asioita sekä ystävieni päivityksiä oikeasta elämästä sekä niiden kuvaajien kuvia, jotka inspiroivat minua sekä tuottavat hyvää ja mielenkiintoista sisältöä.
Huviajelut pois
Toinen kevään suunnitelma oli muhinut jo hieman taustalla, minkä kohdalla edellä mainittu sota viimeisteli pumppuhinnat sellaisiksi, että huviajelut kannattaa jättää pois. Niiksi luen monet luontokuvausretket, joilla ei niin isompaa tarkoitusta ole. Ajatukseni oli talvella pyörinyt jälleen lähiluonnossa ja sellaisen luonnon kuvaamisessa, minkä saavutan polkupyörällä. Etsiä uutta ja mielenkiintoista, löytää tapa nauttia kuvaamisesta, se kun välillä on ollut kateissa.
Tämä suunnitelma koki maaliskuun ensimmäisenä lauantaina kirjaimellisesti kolauksen, kun kaaduin maastopyörällä ja vasen ranne murtui. Tähän voisi kertoa tarinan metsäpolusta ja tiukasta tilanteesta, mutta se tapahtui suoralla tasaisella tiellä, missä musta jää yllätti. Ei aikaakaan, kun kipu oli lievempi eikä kättä enää nii särkenyt. Jo vain teerisuolle vaelsi yksi kätinen luontokuvaaja 25 kiloa tavaraa selässä.
Kojun pystytys onnistui, joskin hieman meinasi tulla ärräpäitä paikoin, kun oli vähän vaikeaa. Hankalinta oli ehkä se, ettei suosikkihanska mahtunut käteen vaan siinä oli iso ”no can do” rukkanen lämmittämässä nakkeja. Kahtena aamuna näimme yhden linnun, ehkä se oli sen arvoista. Onneksi mitään lisähaavereita eli liukastumisia ei tapahtunut näillä retkillä tavaroiden kanssa.
Takaisku
Tätä kirjoittaessani kuusi viikkoa myöhemmin käsi ei ole enää paketissa, mutta 400 millinen 2.8:n reilu kolmen kilon paino oli ranteelle vielä toissa päivänä liikaa lintualtaalla. Onneksi repussa kulkee myös telezoom, millä hoituu näppärästi lähes kaikki kuvaukset ja onkin osoittautunut korvaamattomaksi työkaluksi pakissani.
Aiempaan liittyen muuten muistutuksena, että muistakaa myös vakuuttaa itsenne eikä vain kallisarvoisia kameroita sekä niitäkin arvokkaampia töttöröitä.
Kun viisi viikkoa oli täynnä paketin kanssa, alkoi kilometrejä syntymään kaksi renkaiseen ja happoja jalkoihin. Polte oli kova päästä takaisin pyörän selkään. Vielä ei ole asiaa metsiin upottavan hangen takia, mutta useat paikat ovat kävelyteiltä saavutettavissa. Olen huomannut, että tietyillä kuvausalueilla liikkuminen on jopa nopeampaa kuin autolla. Mäyrien ja muiden samoissa koloissa asuvien seuranta, ja kevään merkit taittuivat kivasta. Kyyt, muuttolinnut, Suomenojan lintualtaan seuranta sekä muut päiväretkikohteet odottavat tulijaansa lähellä.
Odotan myös jo kesää ja kesäyön ja -aamun kivoja valoja sekä raikkaita aamuja, joissa hyttyset ja muut ötökät vain lentää tahtomattaan avonaiseen suuhun. Kuka muuten pyöräilee suu täysin kiinni?
